Viikonlopuksi satoi ensilumen, tosin taisi olla jo toinen kerta. Eikä se nyt ollut ihan luntakaan, vaan märkää räntää (eestiksi lörts). Lumi antoi kuitenkin sopivasti kontrastia ja syvyyttä metsäkuviin.
Tapasin muuten pitkästä aikaa metsässä vanhan tutun, Otto Kannan. Hän asustelee yksinään pienessä mökissä vanhan metsän laidassa, ei paljon kylillä kuljeskele, mutta seuraa kuitenkin hyvin aikaa.
Tulin sanoneeksi, ettei sinua taida sikaflunssa täältä löytää. Ei löydä ei, ellen mene piikkijonosta sitä hakemaan, totesi Otto. On muuten erinomaisen surkeasti hoidettu tämäkin homma. Rokotuksilla on päättäjien tarkoitus säästää kustannuksia pitämällä ihmiset työkuntoisina, mutta sitten laittavat ihmiset jonottamaan useiksi päiviksi. Aattelepa esimerkiksi äitiä, joka ensin on töistä poissa päivän saattaakseen sairaan isänsä piikille. Seuraavalla viikolla onkin vuorossa 2-vuotias tytär, joka on päivähoidossa. Seuraavalla sitten päiväkodissa oleva 6-vuotias poika. Siinä on mennyt jo kolme työpäivää, jos on piisannutkaan. Eihän sitä rokotusta välttämättä ensimmäisenä jonotuspäivänä edes saa. Jos jonottamisesta huolimatta on säästynyt vilustumiselta ja possutauvilta, niin menee vielä neljäs päivä, kun jonottaa itse piikille. Jos vielä mies on keikkatöissä vaikka Talvivaran kaivoksella, niin hänenkin pitää tulla hakemaan piikki arkena kotikunnastaan.
Kyllähän ne piikit pitäisi tuoda sinne, missä ihmiset ovat: hoitolaitoksiin, päiväkoteihin, kouluihin ja isoimpiin työpaikkoihin. Lopuille sopivia rokotuspaikkoja olisivat vaikka jotkut ostarit, niissähän ne muutenkin käyvät jonottelemassa – sisätiloissa.
Mielikuva 