Kohtaamisia

Olin Jyväsjärven rannassa kuvaamassa lepakoita parin kameran kanssa. Takanani Rantaraitilla kulki harvakseltaan ihmisiä. Lopulta lepakkodetektori muunsi lepakoiden ääniä korvinkuultaviksi. Kun yön pimeydessä otin pienet sarjat salamat välkkyen, kaksi jotain slaavilaista kieltä puhuvaa naista säntäsi kirkuen juoksuun. Yritin huudella jotain rauhoittavia kommentteja perään. Lisäsivät vain vauhtiaan. En kuitenkaan käskenyt pysähtymään, selittääkseni asian. Että osaa iso ihminen mennä kovvaa.

Olin Leivonmäen kansallispuistossa kuvaamassa sieniä ja poimimassa puolukoita. Kuulin, kuinka läheisellä tiellä pysähtyi auto. Ihmiset lähtivät kävelemään kohti nuotiopaikkaa. Yllättäen kuului kirkas ja voimakas naisääni – KARRHU. Nousin seisaalleni – ja pilasin Ilta-Viestin seuraavan lööpin. Osittain puiden takana kyyristellessäni ruskeassa asussa olin kuulemma aivan karhun näköinen.

Muuramen vanhoja metsiä kolutessani olin kumartunut syvään kuvatakseni jotain resupinaatista kääpää kaatuneen puun alapinnalta. Syksyinen metsä on usein aivan hiljainen, niin silloinkin. Käteni oli koholla tarkentaessani objektiivia. Aivan yllättäen koiran pää ilmestyi kainalon alta. Ystävällinen ja ennen kaikkea utelias koira oli hiljaa hiipinyt katsomaan, mitä leikkiinhaastoasennossa oleva ihminen oli löytänyt. Ikävämpi fiilis tuli sitten siitä, että lähistöllä varmaan oli myös ehkä hyvinkin innokas metsästäjä, jonka vuoksi pitäisi liikkua ryminällä ja mielellään näkyvästi.

Pari päivää sitten olin purolehdossa kuvaamassa ja löysin pieniä upponupikoita. Jos tiedät, kuinka pieniä upponupikat ovat, niin osaat ehkä kuvitella kuinka pieniä ovat pienet upponupikat. Ne ovat kuin nuppineuloja, enkä tarkoita niitä isoja lasikantaisia, vaan pieniä paitapakkausten metallisia. Kasvupaikka on aina aivan vesirajassa. Minä seisoin purossa, mutta olin kumartuneena niin syvän kuin mahdollista kastelematta itseäni kylmässä vedessä. Havahduin kovaan ryskeeseen. Eläimethän liikkuvat aina hiljaa, ellei niitä sitten joku aja takaa. Nousin pystyyn, ja näin kuinka suunnistaja loikkasi puron yli ehkä kolmen metrin päästä. Hän ei takuulla huomannut minua, ennen kuin nousin seisomaan. Mahtoi säikähtää. Kysyin, mikä sinua ajaa takaa, mutta hän vain kiihdytti vauhtiaan.

Asian vierestä: 

Kategoria(t): huumori, valokuvaus Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s